Vuosien jälkeen vaelsin takaisin tutuille maille
Kartanoille, kammareihin tuhannen talven takaisiin
Nahkasiipein saattamana istuin ikiaikain ääreen
Kunnes sieluni kadotin saattajani siipein suojaan
Avaa synkkä syleilysi, varasta varjoon sieluni
Liekkisi lyö lävitseni - todella, olen orjasi
Iltojen hurmeiseen helmaan kätkin kasvot kuolevaisen
Kirouksensa kannoiltani karkoitin kauas pimeyteen
Tunteet, ihmisyyden taakan kylmin kirouksin surmasin
Iholleni jääneet jäljet, arvet haavoiksi avasin
Lihaani yö valoi vallan ylitse vainaan valheiden
Mädänneen ihmisen muiston haudan äärellä häpäisin
Ikiaikain inhon laskin karitsan orjaa kaitsemaan
Sielustani vie tuo valkeus, saasta ihmiseen syntynyt
Valhein valjastettu sairaus, kurjuus kristuksen kahleiden
Saata ei kristitty saasta enää maistaa elämääni
Enää tahria totuutta kylmäksi jäänyt jehova
Öiden kammioon kätkeydyin, herrani holviin hautauduin
Rikinkatkun keskeen kuljin, ruumiini syöksi syvyyksiin
Maljaasi vereni vuosin pyhää haureutta pilkaten
Uhrina hornan uumeniin vuodatin vihaa uhkuen
Liekein karaistuna katsoin nauloin lävistettyyn lihaan
Nöyrän huoran heikkoudelle nauroin käteni nostaen
Kirveen, veitsen vereen kastoin vihan, raivon riivaamana
Vanhan portin varjoon painuin, paikkaan etäiseen entiseen
Kätköön kadotuksen kaivoin vuoteen valkeuden lihalle
Tumma tuonpuoleinen tyhjyys, haudankaltainen hiljaisuus
Ei poltetta päivänvalon - ei nyt, ei enää... ei koskaan!
