Katson maahan huoraa loppuun käytettyä
lyötyä, siemennesteellä kyllästettyä
Paatunutta, kylmää, taipuvaista tahtoa
Taantunutta, tyhjää, iätöntä hahmoa
Houreen ja harhan viipyvän näin yhä vaatteissaan
puettuna hopeaan, kultaan, loistoon ja kunniaan
Verisimmän häpäisynkin hetkellä näin kasvoillaan
onton, elottoman tuijotuksen ylenkatsoessaan
lävistävän kaiken lihan, kaiken elämän,
ihmisarvon käsitteen tyhjäksi tekevän
Esineeksi riisuu lihan mielikuvistaan
Yltäkylläisyyden tyhjää maljaa tarjoaa
Kiihkolla tutkin tunteidensa kuolemaa
Väellä raastoin auki makuuhaavojaan
Harmaa nahka, kuivat suonet aukeaa
sylkien toukkia, ei verta virtaavaa
Kauan kulunut on kiduttajan hurman huipusta
Lojunut on liha esineenä elon hahmossa
Kauas kutsuen viimeinen huuto kaikuu viisautta
Silti rammat raajat eivät kanna kuulleen seurasta
Ei silmää kauneudelle, jota ihannoit
korvaa sanoille, joilla jumalasi loit
ymmärrystä aatteelle, joka oikeuttasi palvelee
hyväksyntää syylle, joka elämääsi varjelee
