Rauhattomuudella raiskattuina
Vaeltavat nälkäiset haamut tasangoilla
Etsien ravintoa
Kuolleista muodoista
Hapuillen iloa
Tyhjistä kuorista
Aavikon vaikuttavien illuusioiden sokaisemana
Erehtyivät kerran viisaatkin sen keitaaksi kuvittelemaan
Sokaistut silmät, kuurot korvat
Harhojen pauloihin langenneet
Ovat valon pimeydeksi
Sokeudessaan sekoittaneet
Kun silmäni kerran avautuessa näin selkeästi
Elämän harhojen lävitse kirkkain katsein
Täyttyi sieluni katkeralla mustalla sapella
Inholla kaikkea tuota turhuutta kohtaan
Nyt katsoessani alas mustan tornini laelta
Houkkien haparoimisen merkityksettömyyteen
Sen tyhjään kimallukseen, värivalojen halpaan loistoon
Nauran veristen kyynelten kostuttamin silmin
Ei pelkoa, ei toivoa
Kaltaiseni ylpeän hulluuden siunaamat
Voi ehkä vilaukselta nähdä yössä, mustaa valoa hehkuen
Yhä ylemmäs kohti vuorten lakeuksia kuljemme
Perintöosaamme Saatanassa siunaten
Antaumuksen polttamana sydämeni
Kerran rinnastani irti repeytyi
Nyt matkaan läpi yön pimeyden
Harhamuotoni kuolemaa vaitonaisesti vartoen
Tiedon tuhoamana, viisauden vapauttamana
Itseni lunastaneena
