Olin pesästään tipautettu,
paksu käenpoikale
mietin mitä tulis musta,
julmettu miehenroikale
Missä muualla kuin tiellä
rekka-repsikkana
missä äiti ei kiellä
jos lipsahtaa ruma sana
Siellä nielee kovikset
hikeä ja rasvaa,
niillä hauikset,
sekä parta kasvaa
Sieltä vasta vuoden päästä,
kotiin soittaisin,
kertoisin säästä,
takaa kuudentuhannen mailin
Sitten lähdin matkaan
tie vei minut läpi maiden, vuorten ja meren
ja vain levottoman veren
kohinan korvissani
mukana kuljetin matkallani
Ja parran kohisevan kasvun
kuulla sain viime vuosien päästä,
olin kunnon rekkamies, suuri, karvainen ja peloton
ei kotia, tietä, vain tiessä katse eloton
Entäs sitten jos kova karju lie?
ei karjua pelkää asfalttitie
ei helpota yksinäisen taipaletta,
että auto ei ymmärrä puhetta
Siispä palasin kotin ja perustin huoltiksen,
seurani kohentui monin verroin,
kun pojanklopeille kerroin
hurjia tarinoita,
enkä kuunnellut äitien marinoita
joiden pojat lähti tielle,
kun uskoi tarinoita
joihin uskon pian jo itsekkin
Ja aina kun rekka ohi
asemani pyyhkäisee,
vanha sydän hyppää kurkkuun
ja siellä se nyyhkäisee
töötttööt....
