Huudon, tuskan täyttämän
ilman lopulta terä halkoo
ainaista hiljaisuutta
jälleen turhaan vannoo
Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
eron loppuun pimeän ja valon
Syliin tihenevän pimeyden
laskee rakkaansa veren
Huomaan roudan lujan
vaan ei silti koskaan voisi lähteä
Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
ristiriitaan murheen ja vihan
Vasten kovaa maata
itkee hetken kuolon siemen
Kunnes varjoon viimein kulkee
muttei koskaan voisi lähteä
Minne paeta edes voisi
aina vain pelko tien tunsi
Ja kaikki, mikä eteenpäin ajaa
yhä syvempään mielen valaa
Iäisyden ajatus lipuu
Läpi ilon, läpi surun
Hallan huurtamien, elon piiskaamien
silmien liekki hiipuu
Joen virtaan, ikuiseen iltaan
kaikki lopulta vajoaa
Vellovaan pintaan, surun rauhaan
katoaa
