Viimein palasi tuo vanha mies, aikansa elänyt
mukanaan verinen miekka ja ukkosen mahtavat voimat.
Oli taistellut puolesta kansojen, muinaisten veljien
vaan yhtä voittanut milloinkaan, kylmää talven voimaa.
Pakkasen miekkaa ja talven viimaa, ei voittanut milloinkaan
niin aika jätti miehen ja kansan pohjoisen.
Lähti tietä kulkemaan, polkua tuonelaan
Kohti ikuista kuolemaa, tuonelan synkkää rotkoa
Miekkaansa tarttui puolesta kansojen
Vaan talvea koskaan voittanut ei
Jumalat eivät voimiaan antaneet
Nyt tuonelaan käy jo sankarin tie
Kun talven viima ja ukkosen voimat iskevät vastakkain.
Kun salamat maahan lyövät ja lunta tuiskuttaa.
Sen silloin nähdä voi mitä jumalat aikaan saa.
Kun kylmyys taivas musta peittää maan.
Saapui portille tuonelan, loppunsa alkuun
hyppäsi reunalta tyhjyyteen, alas tuonelan synkkyyteen.
Lipui alas pimeyteen, ikuiseen pudotukseen.
Turjan luokse tuonelaan, kylmään hautaansa.
Voittajaa emme koskaan saaneetkaan
Nyt tuonelaan käy jo sankarin tie
Talvea enää ei voi uhmata
Pakkasta ei voi tuhota
