Muinaisuuden mustan yössä,
Pohjolan ajan alussa,
Aaltosi ulappa aava
Yli suuren suomenmaan
Suolaisten sumujen vyössä
Vyöryi synkät aallot vaan
Muinaisuuden mustan yössä...
Sylitellen, sylkytellen,
Halki aikojen halaten
Jäitä hyisten huippuvuorten,
Päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä,
Aurinko ajan latua,
Muinaisuuden mustan yössä...
Hiljaa hiihti päivät pitkät,
Hiljaa hiipi pitkät yöt
Päivä kutoi kuiden työt,
Yössä vuossadat samosi.
Vaan kun kerran päivän kaari
Taasen taivolle kohosi,
Maa oli merestä noussut,
Veestä manner maatununna,
Ulapalle outo saari,
Aalloille nimetön niemi.
Kenpä maata kylvämähän,
Toukoja tihittämähän?
