Yön kasvot rauhalliset Pimeydessä kukoistaa Hämärät tuulet nuolevat pintaa, niin koleaa Tämä valoton aika, arvostettu ja pelätty Arvaamattomuudessaan vaanii siihen sukeltavaa Hänen musta kauneus, suuri totuuden kertoja On myös valolla, aina varjopuolensa Mystinen päivännielijä, kolkko kirkkaudentappaja Öiset kohisevat purot suoniaan kuvastaa Rankkasade itkee kylmää suruaan Hiljaisuuden äänet pelkoa kasvattaa Aaltoilevat huokaukset hengityksensä vaimea Aistien puute Yön voima Olemattoman valaistuksen henki Imee vaeltajasta toivonrippeet viimeisestkin